On luvattu taivaalta tähdet ~ Siltteri.

Tää valssi on tanssittu ennenkin
On luvattu taivaalta tähdet
Mutta ennen kuin ruusut on kuivuneet
On huudettu nyt, sä lähdet

Tää valssi on joskus niin nopea
Että loppuu se ennenkuin alkaa
Mut molemmat jos toistaan kannattelee
Ei väsytä yhtäkään jalkaa

Ota lujasti kiinni niin tanssitaan
Yks eteen, kaks taa, tai paikallaankin pyöriä voidaan
Ei tärkeää oo kanssasi suunta tai määränpää


Vaikea uskoa, että Siltterin lähtemisestä vihreämmille laitumille olisi kulunut vasta kuukausi. Tuntuu siltä, että siitä olisi jo useita kuukausia, ehkä vuosia. Aika on kulunut siinä suhteessa hirvittävän hitaasti, mutta toisaalta nopeasti - kuukauteen on mahtunut niin paljon: valmistujaiset, viikon loma, töiden aloitus sekä paljon asioiden käsittelyä ja arkeen totuttelua. Tämä on taas oikea oman tuntojeni purkaus syvällisemmin... ja sen myötä suhteellisen pitkästi. Kuukauden asiat kerralla! Kommentit tervetulleita, ja lopussa tekemäni Siltterin muisteluvideo, jonka tein jo muutama viikko sitten. Julkaisu on vain venynyt ja venynyt. Kyllä itku tulee, kun kirjoitan tätä, ei sitä voida kieltää. Eikä se ole pahaksi - vesi puhdistaa päältä, kyyneleet sisältä.

Ensimmäisen viikon aikana Siltterin lähdöstä tunsin hirvittävää syyllisyyttä itseäni kohtaan, jos olin iloinen jostain asiasta. Kuvittelin jotenkin, että minun kuuluisi maata sängyssä, surra ja parkua. En pystynyt tekemään näin, ei minulla ollut tarvetta siihen. Se on varmasti ollut kaikista vaikeinta todeta, että ei ole yhtä tapaa surra. Kun Siltteri oli saatu haudattua, parin päivän jälkeen aloin purkaa suruani tekemällä kaikenlaista. Mielestäni hyvällä tavalla: poni liikkuu lähes joka päivä ja olen viettänyt sen kanssa ihan mielettömästi aikaa.

Hiljaisuutena öissä, ääriviivoissa pihakoivun.
Varmaankin ihanin kuva minusta ja Siltteristä.

Alkuun minulla oli vaikeuksia ymmärtää, miten erilaisia meidän hevoset ovatkaan. Siltteri oli se läheisriippuvainen hirnahtelija, joka hörhötti ja höpötti minkä ehti. Tyttö kulki joka ainut kerta tarhaan mennessä perässä, työnsi päätä kainaloon, rapsutti olkapäältä ja oli heinäaikaan kärttyinen, jos oli minuutinkin myöhässä. Pihvi on puolestaan sellainen yksinäisempi erakko, ollut aina. Se ei ollut riippuvainen Siltteristä samalla tavalla, mitä Siltteri siitä. Ei Pihvi ole ollut sellainen koskaan, ainakaan meillä ollessaan kahdeksan - seitsemän vuoden aikana. Pihvi oli Siltterinkin seurassa sellainen, että se jäi portin eteen jäädyttämään tytön kulkiessa perässä ja touhottaessa muuta. Pihville sattui silloin tällöin oikea hörpötyspäivä, jolloin se tunki pään kainaloon, puhalteli naamaan ja kerjäsi rapsutuksia.

Kun ymmärsin ongelmani - etsin Pihvistä kokoajan Siltterin puolia, olen opetellut elämään asian kanssa. Ei ole sitä enää, ketä tulee kakkoja kerätessä tönimään kärryt kumoon, tai rapsuttelemaan. On Pihvi, joka saattaa nyppiä vihreää entiseen tapaansa aidan alta tai jöröttää portin edessä. Enää ei tunnu niin pahalta, kun asian on tiedostanut.

Tämän myötä voidaan siirtyä yleiseen kysymykseen - hankitko Pihville uuden kaverin. Täytyy vain sanoa, että en ole ollut tähänkään mennessä ennustaja, enkä ole edelleenkään. En tiedä. Tiedän kyllä hyvin, miten laumaeläimiä hevoset ovat ja plaaplaaplaa, mutta entä eläimet yksilöinä? Miksi täytyy aina ajatella, että kaikki ovat samanlaisia? Jos joku ei pärjää, miksi joku toinen ei voisi pärjätä? En halua, että minua arvostellaan valintojeni perusteella, mutta jokainen tekee omat valintansa. Tämä kysymys esitettiin minulle jo Siltterin lopetuksen jälkeisenä päivänä, en vain tajua, olisiko minun siinä surutilassa pitänyt avata markkinapalsta, valita hevonen ja ostaa se. Ei se niin mene omalla kohdallani, sen tavatessa tietää, että tämä on se.

Taustalla on se, että Pihvi on niin epäsosiaalinen yksilö, että sen kaverin löytäminen on aina ollut niin vaikeaa. Monet kerrat olen vierestä saanut todistaa Pihvin yhteenottoja lajitovereidensa kanssa, ja useiden yrittämisien jälkeen saanut todeta, ettei tämä toimi. Siltteri oli erilainen - niille löytyi yhteinen sävel heti. En halua mitään liukuhihnahevosta, en mitään väkisin hankittua, nimenomaan hankkimisen pakosta ostettua. Ulkopuolisten, niiden, jotka Pihviä eivät tunne samalla tavalla kuin me muut, jotka ovat sen kanssa olleet enemmän tekemisissä, on helppo sanoa, että mene ja osta, ettei se ole yksin. Ne, jotka ovat ponin kanssa viettäneet aikaa ja tutustuneet, sanovat, että voi olla parempi olla näin. Olen pyöritellyt asioita, kokenut syyllisyyttä, etsinyt vaihtoehtoja ja päätynyt erilaisiin ratkaisuihin. Täytyy vain sanoa, että pakko mennä sillä, mitä elämä antaa. Jos tilanne olisi se, että Pihvi olisi levottomampi, asia olisi jo hoidettu kaverilla. Asiat ovat kuitenkin pysyneet ennallaan, lukuunottamatta sitä, että yksi on joukosta poissa. Ei kannata sulkea mitään pois, vaan ottaa kaikki vastaan, mitä annetaan. Kun yksi ovi sulkeutuu, monta uutta avautuu - sen on ymmärtänyt vasta myöhemmin.

Yksi asia joka minua on viimeisen kuukauden myötä alkanut ärsyttämään, on oma hyperaktiivinen tarkkaavaisuus Pihvin suhteen. Ennen, kun oli kaksi hevosta, jakoi huomionsa kahdelle, nyt kiinnitän sen tasan tarkkaan ainoastaan Pihviin. Asiat, jotka vielä hetki sitten olivat normaaleita, ovat mielestäni nyt täysin epänormaaleita. Ponin korva väärässä asennossa, kuuman päivän jälkeen väsymys, jouhia lähtee harjasta, kavio hieman lämmin tai muuta vastaavaa. Ne ovat asioita, jotka olivat jo ennen tätä kaikkea, mutta nyt niistä tekee valtavan ongelman. Tuntuu vain siltä, että minulla on vain yksinkertaisesti niin suuri menettämisen pelko tällä hetkellä.
 

mä puhun sulle aina silloin
kun muut ei nää
kun ikävä kasvaa niin suureks
että sen alle jää

Kuten jo yllä sanoin, kun yksi ovi sulkeutuu, monta uutta avautuu. Asioilla on tapana järjestyä, uskon niin. Aina voisi mennä huonommin. Olen niin kiitollinen siitä, että Siltteri eli terveen elämän. 22 vuotias koko elämänsä kovassa käytössä ollut iso hevonen, eikä sillä kertaakaan ollut jalkojensa kanssa ongelmia, ainakaan meillä ollessaan. Niin monta kertaa tytön kanssa tuli hypättyä vielä muutama vuosi sitten kunnon kokoisia esteitä, rymyttyä pitkin metsiä ja laukkailtua täysillä pitkin peltoa, välillä lentäen kunnolla nurin kovastakin vauhdista. Tuolloinkin suojat pyörähtivät ympäri jaloissa ja turvasta vuoti muutama tippa verta, ja loppulenkistä paineltiin jo pitkää hiekkasuoraa kilpaa. Olen onnellinen siitä, että asiat menivät näin selkeästi. Siltterillä oli niin terve elämä, ja eläinlääkäriä tarvitsimme tositarkoituksessa vasta tytön viimeisenä päivänä.

Siltteri ei ikinä karannut ollessaan meillä. Paitsi viimeisenä päivänään, ennen kuin lopetti syömisensä. Se karkasi tarhasta samaan paikkaan syömään vihreää, jossa nyt on tytön viimeinen lepopaikka.

Pihvi voi hyvin, tänään satoi hieman vettä. Se on näillä huonommilla säillä paljon pirteämpi kuin paahteella, talvikarvaa on vielä jonkin verran. Huomenna, tai nyt vuorokauden vaihdettua tänään aidataan ponille uusi laidun. Ajattelin aloittaa myös estekalustoprojektin. Mikan armeijaan lähtöön 23 päivää. Ensi viikolla on juhannus ja pappani syntymäpäivät. Hänelle Siltteri oli niin valtavan tärkeä, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Elämä senkun jatkuu, vaikka välillä kaikki tuntuu tökkivän. Aina voisi kuitenkin tökkiä tätäkin enemmän.

Alla jo alussa mainittu video, video meidän Siltteristä. Niin iloisena ja sellaisena, kuin hän eli. Vauhti päällä ja nenä toisinaan räässäkin, tuhtuttamassa, katselemassa ja niin elämäniloisena. Alun joutsenparvi lensi huhtikuussa meidän ylitse. Odotan jo sitä aikaa, kun joutsenet tulevat uudestaan. Ehkä siellä joukossa on myös meidän Siltterin joutsenet.

viimeinen lento niin hieno niin hento
aurinko säteillään muistot kultaa