Laidunlomailua ja mietintää

 

Pihvi on nyt parin viimepäivän aikana avannut laidunkautensa! Poni on saanut olla 3-4 tuntia päivässä vihreällä, muutama tunti kerrallaan. Pihvistä sen kyllä huomaa, poni on jo muutamassa päivässä pyöreämmäksi, kuin tavallisesti! Pihville tosin harvemmin näin käy, eikä poni ole mitenkään taipuvainen lihoamaan.

Eilen illalla menin Pihvin kanssa kävelylle ihmettelemään pihan pieniä asioita. Käytiin ihmettelemässä uima-allasta, ponin tulevaa laidunta, terassia, hiekkakasaa… Kävimme myös tietä pitkin pienellä kävelyllä, ja taivaalla lensi kaksi kuumailmapalloa. Ei tuo mikään ihme kyllä ollut, sillä ilma oli niin mielettömän kaunis. Käveltiin sillalle asti, mutta käännyttiin sitten takaisin kotiinpäin. Juostiin viimeinen suora, ja hömpöteltiin sitten takaisin tarhalle päin. Pihvi sai hiivat jälleen ruiskun kanssa ja tämän jälkeen tarhaan siksi aikaa, kun laitettiin talli valmiiksi.

 

Mitään sen kummallisempaa ei nyt oikein ole ollut, Pihvillä siis muutama päivä vapaata. Tänään poni pääsee liikkeelle taas, ja ehkä saatetaan käydä hakemassa entisestä laidunpaikastamme loput muovitolpat, että saadaan minilaidun laitettua uudestaan. Tuorlan driving class menikin sivusuun, sillä näyttely kokonaisuudessaan peruutettiin liian vähäisen osallistujamäärän takia. Ei voi mitään, enkä oikein tiedä, riittäisikö motivaationi kaiken viimeaikaisen tapahtuneen jälkeen mihinkään kilpailuun tai sen ihmeellisempiin treenauksiin.

Ensi viikko tulee olemaan ainakin osittain kiireinen, nimittäin valmistujaiseni ovat torstaina! Vielä on vuorossa mekon yksityiskohtien ompelua, lauantaisten juhlien suunnittelua, viimehetken tavaroiden ostamista, leivontaa ja kaikenlaista muuta… Paljon on vielä tekemistä, mutta kaiketi kaiken ehtii tekemään.

 

Näin viimeyönä unta Siltteristä ensikertaa tapahtuneiden jälkeen. Kaikki tuntui hirvittävän kaoottiselta, kuten nyt unessa yleensäkin. Sen johdosta olen tänään hieman miettinyt, miltä kaikki tuntuu nyt.

Minulle sanottiin pian tapahtuneen jälkeen, etten tule vielä vuosiin pääsemään tästä yli. Itse asiassa olen miettinyt, että olen jo päässyt yli. Ei ylipääseminen tarkoita sitä, ettei minulla ikävä olisi. Se on nimittäin valtava. Ei minua sureta katsoa kuvia, muistan tuolloin ne hetket, en sitä, miten viimeiseksi kävi. Jos joku kysyisi minulta nyt, kuinka monta hevosta minulla on, vastaisin varmaankin, että kaksi. Sen jälkeen ehkä muistaisin, että yksi poni, toinen on nykyään pilven päällä, mutta on se silti minun hevoseni. Edellispäivänä laittaessamme lankoja tuli mieleen, mitä Siltteri tekisi tässä tilanteessa. Vuosien varrella sen tavat reagoida eri asioihin tulivat niin tutuiksi, että pystyy kuvittelemaan, mitä toinen tekisi missäkin tilanteessa.

 

Koko kevät on ollut niin erilainen. Ja se mikä ei tapa, sattuu ihan hirveästi, mutta loppujen lopuksi huomaa olevansa paljon vahvempi. Ensi torstaina ilmestyy Pihvistä lehtijuttu. Se muistuttaa minua siitä, millaista meidän elämämme oli vielä kuukausi sitten. Se kertoo itselleni sen, että miten arvaamatonta ja nopeasti muuttuva elämä on.