Elämä jatkuu, vaikka se tekee kipeää

mä puhun sulle aina silloin

kun muut ei nää

kun ikävä kasvaa niin suureks

et sen alle jää

Elämä jatkuu, yhden tyhjän paikan kanssa. Elämä on keventynyt eilisen, tai oikeastaan edellispäiväisen, lauantaisen Siltterin hautaamisen jälkeen ja tuntuu siltä, että rutiinit löytävät pikkuhiljaa paikkansa. Samanlaista ei ole, mutta ei voi enää muutakaan. Itku tulee välillä aivan yhtäkkiä, ikävä kasvaa vain kokoajan. Viime yönä nukuin jo paremmin, vain kerran heräsin. Pihvi oli hermostunut vielä eilisen päivän, mutta ennen kaivurin tuloa annoin ponin käydä haistelemassa Siltterin kerran läpi, vein talliin ja myöhemmin ottaessani ulos poni on ollut rauhallisuuden perikuva. Kirjoitin aiemmin tänään koko perjantain kulun itselleni. Kerron siinä mitä tein, mitä tapahtui, mitä sanottiin ja viimeiset reaktiot. En aio julkaista sitä, olkoon se minun ja läheisteni tietona. Tulen käsittelemään tätä vielä myöhemminkin, tuntuu jotenkin luonnolliselta tavalta käsitellä asioita. Asia on puhuttu jo moneen kertaan, koko ajan oikeastaan, mutta vasta kun luen oman tekstini, ymmärrän oikeasti, miten todellista kaikki on.

Siltterin hautaaminen tapahtui vasta eilen, siis lauantaina. Kirjoittaminen venyy aina näin myöhään... Koko tapahtuma tuli niin äkillisesti ja arvaamattomasti. Sen jälkeen olo on helpottunut entisestään, kaikki on jo tehty. Tyttö nukutettiin ikiuneen auringonlaskun aikaan kymmenen aikaan. Ei se hevonen, joka tämän jälkeen maassa makaa ole enää se sama – sen persoona ja koko olemus on hävinnyt. Ilmeet, eleet, äänet ja tavat tekevät siitä sen vuosien ystävän, se on vain se kuori, missä se kaikki oli ja eli.

Jos kuolema voi olla kaunis, sitä tämä todellakin oli. Kaiken kaikkiaan itse lopetustilanne oli nopea, vaikka aikaa olisimme Siltterin kanssa saaneet viettää ensimmäisen piikin jälkeen vielä. Emme viettäneet, se hevonen, jonka me tunsimme, oli jo mennyt. Myös hän, ketä tuli eilen kaivamaan kuopan ja laskemaan hevosemme sinne, oli tehnyt vastaavanlaisen ennenkin - eikä arvokkaammin sitä enää olisi voitu loppuun asti hoitaa.

Olen itsestäni ylpeä ja onnellinen, että katsoin kaiken alusta loppuun. Tutustuin Siltteriin jo vuonna 2003 ja neiti oli ensimmäisiä isoja hevosia, jolla ratsastin. Myöhemmin 2006 Siltteri muutti meille, ja tämän jälkeen tyttö opetti minulle paljon kaikenlaista, kuten ratsastuksen tärkeitä taitoja, antoi joka päivä uusia kokemuksia, miten vaikeuksista selvitään, miten virheistä oppii ja miten paineen alla voi tehdä suuria päätöksiä. Opin nyt, että pitäisi elää kuin jokainen päivä voisi olla viimeinen. Uskon, että jokaisella asialla on jokin tarkoitus. Ja tunnen sen tarkoituksen jo selvinneen.

En osaa sanoa, mitä ikävöin kaikista eniten. Siltterillä oli aivan upeat silmät, niihin haluaisin katsoa vielä kerran, rapsuttaa sitä otsasta ja höplätä sen turpaa. Haluaisin kuulla vielä kerran Siltterin äänen. Olen kuitenkin onnellinen, en oikeastaan yhtään surullinen. Aika kuultaa muistot ja itselle on maltettava antaa aikaa. Kaikki on ennallaan – varusteet samoilla paikoillaan ja turpeet tallissa. Asiat selkenevät pikkuhiljaa, eihän tapahtuneesta ole kulunut kuin muutama vuorokausi.

Siltterin elämän viimeinen päivä oli kokonaisuudessaan raskas, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntui hyvältä antaa sille sen viimeinen toive. Siltteri oli saanut suolisolmun, jossa paksusuoli oli ilmeisesti kiertynyt. Sitä ei tiedetä, oliko vain yksi suoli mennyt kierteelle, vai oliko useampi solmussa keskenään – ei sillä ole väliä. Suolenkiertymän vuoksi kaasua kerääntyi mahaan, josta aiheutui kaasuähky. Oireet oli huomattavissa heti aamukahdeksan aikaan ja kaikki tehtävä tehtiin. Kävelin Siltterin kanssa koko päivän hevosen pyrkiessä joka kentänkierroksella piehtaroimaan. Soitimme eläinlääkäreitä läpi varmaankin kymmenen, saamatta yhtään tulemaan katsomaan hevostamme; vastaajat piippasivat tulen töihin maanantaina, tai minulla on ruuhkaa. Anivetista meille luvattiin, että viiden aikaan saksalainen eläinlääkäri tulee katsomaan Siltteriä. Päivä oli viiteen mennessä pitkä, paljon ehti tapahtumaan. Olin joskin jo aamulla todennut, että tänään iltaan mennessä tulee lähtö taivaslaitumille.

Eläinlääkärimme tuli viiden jälkeen, kuunteli mahan äänet, laski lepopulssin ja teki voitavansa perätutkimuksen, nenä-mahaletkun, kipulääkkeen ja rauhoittavan kanssa. Vahdimme Siltteriä tunnin tai kaksi, ja olimme juuri soittamassa, kun puhelin soi. Klinikalta soitettiin, kysyttiin miten meidän potilaamme voi. Ei muutosta parempaan, ja pian eläinlääkäri suomenkielisen avustajansa kanssa oli jo tallillamme. Siltterin maha oli paisunut kaasusta palloksi, kuin tamma olisi odottanut kaksosvarsoja.

Siltteri sai suolistoa rentouttavan pistoksen ja uusi perätutkimus tehtiin. Ei muutosta, vaikka parafiiniöljyä laitettiin runsaasti letkulla aiemmin. Leposyke oli lähes yhdeksänkymmentä, normaalin neljänkymmenen sijaan. Se oli noussut lähes kymmenellä muutamassa tunnissa. Mahaääniä ei kuulunut, toiselta puolelta aavistuksen verran, joskin nekin äänet oli verrattavissa metallin hakkaamiseen. Anteeksi, mutta emme voi tehdä enää enempää. Tiesimme sen jo, ja tiesimme mihin päädytään. Yksi tarina oli tulossa tiensä päähän. Kuulemma harvinaisen hyvännäköinen 22 vuotiaaksi, kuulimme. Ja sitkeä hevonen, moni muu olisi kuollut jo yksinään paljon, paljon aiemmin.

Pihvi voi ihan hyvin, ainakin paljon paremmin, kuin olisin itse uskonut. Tänään aamulla talutin ponin ulos tallista, ja kymmenen askeleen jälkeen se pysähtyi, venytteli molemmat takajalkansa ja jatkoi matkaa. Pihvi ei ole ikinä tehnyt niin, Siltteri teki niin aina tallista tulon jälkeen. Aamulla poni lampsi syömään ja koko päivän on touhunnut omiaan. Illalla käytiin juoksemassa tien haaraan ennen sisälle menoa.

Osasin aavistaa kuitenkin kaiken, mitä viimeaikoina on tapahtunut. En tiedä mikä siinä oli, mutta jollakin tapaa kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä. Pari viikkoa sitten meillä oli kengitys. Istuessani ulkorakennuksella ja katsoessani Siltterin kengitystä, minulla oli pakottava tarve kaivaa kännykkä esiin taskusta ja ottaa tilanteesta kuva. Ajattelin vain silloin, että tätä ei tule enää ikinä tapahtumaan.

Time to say goodbye.