Ja rakkauden valtakunta on pitkän siivun mittainen

Muistin jälleen sen ajan, jolloin pelkäsin unelmani muuttuvan enkeliksi.

Edellisviikolla tuli iltatallia tehdessä puheeksi muutaman vuoden takainen kevät. Samainen aihe tuli puheeksi myös viimeisimmällä heinienhakureissulla, kun muistelimme paikan isännän kanssa kevättä, jolloin haettiin muutama paali heinää ponille toivossa, että syöminen alkaisi. Tuli jotenkin sellainen olo, että haluaisin hieman raottaa muistojen kantta ja palata kertomaan keväästä 2009. Silloin aloin totuttaa itseäni ajatukseen, että elin Pihvin kanssa viimeisiä yhteisiä hetkiä. Olen aiemmin kertonut yhteisen tarinamme, sen voit lukea täältä. Tuolla jo hieman kerroinkin, että mitä ponin kanssa silloin keväällä tapahtui. Mietin pitkään, että uskallanko kirjoittaa tämän, saati julkaista kuvia. Postaus on pitkä, mutta itselleni tärkeä. Toivottavasti sinäkin jaksat lukea sen alusta loppuun. Kommentit ja kysymykset ovat tuttuun tapaan tervetulleita – mutta, luethan ensin?

Kevät 2009. Kaikki meni hyvin huhtikuulle saakka. Jälkiviisaana on niin vaikeaa ajatella asioita siltä kannalta, miten asiat silloin olivat. Asioihin osaisi puuttua eritavalla kuin silloin, ken tietää. Ensioireet olivat raju laihtuminen, syömisen väheneminen ja pieni apaattisuus tarhassa ollessa. Kuitenkin kun tekemistä oli, harjailtiin tmv. poni oli pirteä, utelias jne. Tämän vuoksi varmasti kesti kauemmin tajuta, missä tilanteessa oltiin.

Maanantai 13.04.2009

Pihvi kipeänä.

Löysin huhti-toukokuulta päiväkirjamerkintöjä. Tällä merkinnällä alkoi pitkät kaksi kuukautta, jotka koostuivat odottamisesta, toivomisesta, sanoista, joita ennen ei tullut ääneen sanottua, huonoista unista, kyynelistä… Välillä tuntuu siltä, etten muista ajasta mitään. Itselleni se oli silloin täysi järkytys kaiken sen oman muutokseni keskelle. Olin parhaillani päättämässä yhdeksännen luokan opiskelujani, ja olin hakenut opiskelemaan toiselle paikkakunnalle (joskin naapurikuntaan), alalle, jonka sopivuudesta itselleni en osannut sanoa mitään. En tulisi tuntemaan sieltä hetimmiten ketään. Silloin sairastuminen tuntui iskulta, jossa näin kuitenkin vain yhden asian, jota en ääneen sanonut.

Tiistai 14.04.2009

Ei saatu otettua näytettä, mutta talli oli aamulla mielenkiintoisessa kunnossa. Kakat oli ripulina seinillä, poni oli syönyt väliseinää kunnolla, tylsyyttään varmaankin, kun väkirehut on otettu pois kokonaan. Tallista oli tosin melkein kaikki heinät syöty ja söi päivällä tarhassakin reippaasti! Juotettiin ruiskun kanssa piimää ja tehobaktia, huomenissa aamutallin aikana kokeillaan ottaa näytteet et saisi ne tutkittavaksi. :)
Sitten kävin sen kanssa pienellä kävelylenkillä taluttaen, oli ihan ok pirteä. Ei lämpöä, positiivista siis.
Ensimmäisenä ajatuksena oli ottaa ulosteesta näytteet, ja viedä ne analysoitaviksi läheiselle hevosklinikallemme. Niinkin yksinkertainen asia muuttui triplaten tässä tilanteessa vaikeammaksi, kun mitään kiinteää ei ollut eikä tullut. Alkuun ponille juotettiin ruiskulla piimää + tehobaktia suoraan suuhun, ja oma shownsa sekin oli – poni tuskin suostui nielemään ainetta.

Tilanne muuttui kuitenkin paremmaksi, ja ajateltiin kaiken olevan jo takana. Kävimme jopa tässä välissä alle kilometrin päässä match showssa pyörähtämässä. Kaunis pää, raamikas, hieman pitkärunkoinen. Harja niin muhkea, että painaa kaulaa hieman alaspäin. Erittäin matkaa voittava käynti. Ravaa hyvin ylämäkeen – tuli arvosteluksi. Meni hetki, alle kaksi viikkoa, kun jo voitettu asia alkoi uudelleen.

Sunnuntai 10.05.2009Pihvi ei ole muuttunut oikeastaan mihinkään suuntaan.
Vatsa edelleen sekaisin, ei syö, juo kylläkin... Huomenna varataan aika Anivetista.

Lisää piimää, tehobaktia, unettomia öitä ja niin eteenpäin. Ja lisää laihtumista, korsi kerralla syöttämistä. Muistan, että jokainen heinä, minkä ponille sai tuolloin syötettyä, tuntui uudelta alulta. Samalla sisimmässä kaivoi se, ettei ollut ikinä nähnyt sitä elämäniloista ponia harmaa katse silmissä, roikottavan päätä pitkänä tai maaten tarhan lämpimällä hiekalla.

Tiistai 12.05.2009

Päästiin tänään tutkimuksiin Anivetiin, onneksi löytyi vapaa aika nopeasti. Aamulla pesin hännän ja takajalat, Pihvi oli yöllä ollut jälleen vesiripulilla. Tallin seinätkin olivat samassa tavarassa, ja mitään kiinteää ei ollut. Paketoin hännän kauttaaltaan pinteliin, ja puoli kymmenen aikaa lastattiin ja lähettiin kohti klinikkaa... Pihvi meni ihan hyvin traileriin, vaikkakin ensin hieman mulkaisi ja talsi sitten vasta kyytiin.

Matka oli onneksi suhteellisen lyhyt, Anivet nimittäin sijaitsee aivan kotiratamme, Metsämäen kupeessa. Perillä oltiin joskus kymmenen aikoihin, käytiin ilmoittautumassa ja sitten otettiin Pihvi kopista. Vietiin poni tallin perälle karsinaan, jossa sai sitten odotella puoleen asti. Poika oli innoissaan karsinan puruista (purut vaan pöllysi kun piehtaroitiin ja Pihvin tapaan kaivettiin) ja ruoka-astiasta (oma takavarikoitiin omasta karsinasta, koska hankasi harjaansa siihen). Oli ilo nähdä poni siinä tilassa niinkin pirteänä.

Puoli yhdentoista aikaan sitten eläinlääkäri tuli, ottivat avustajan kanssa verikokeet. Verisuonta ei meinannut löytyä, ja verinäytteen otto venyi hieman (ehkäpä puolisen minuuttia = pienelle ponille järjettömän pitkä aika). Samaan syssyyn Pihvi sai rauhoittavan, ja ehdin juuri äidiltäni kysyä, että missä vaiheessa rauhoittava tulee, ja siinä samassa ponin pää tippui polvieni korkeudelle – pidin riimusta pään molemmilta puolilta kiinni - ja nuokkuminen alkoi. Ponin jalatkin alkoivat notkumaan, ja siinä vaiheessa ei ollut epäilystäkään, että oliko ainetta jo annettu vai ei.

Rauhoittavan jälkeen oli aika siirtyä tutkittavaksi toiseen päähän tallia, talutus sinne oli itsenään operaatio. Itse olin narunpäässä taluttamassa ponia, kun äitini ja klinikan työntekijä pitivät Pihviä kävelyn aikana pystyssä. Ainoa ohje, minkä sain, oli tehdä samankaltaiset käännökset kuin kuorma-autolla ajaessa.

 Huoneeseen päästyä Pihvi vietiin keskelle huonetta, ja ponista otettiin hiekkaröntgenkuvat. Kuvien jälkeen poni talutettiin oven läheisyyteen ketjuihin odottamaan. Pihvi roikotti päätään ketjuissa turpa maata hipoen, seisoen jalat vinksin vonksin pää kenossa silmät ummessa. Koko poni oli aivan rentona klinikan x-full kokoinen nahkariimu päässään. Jo valmiiksi huonossa kiillottomassa talvikarvassa, josta oli nähtävissä ruskean, harmaan ja mustan sävyt, tuntui se kaikki vähä värillisyys ja kiilto hävinneen täysin. Ikinä en ole niin kamalan näköisenä Pihviä nähnyt.

Ponin seistessä katsoimme kuvat läpi, hiekkaa löytyi 21cm matkalta, jonka kuulemma ei pitäisi vaikuttaa näitä oireita. Puhuttiin jatkosta, ja poni saisi viikon armonaikaa – jos viikossa muutosta ei tapahtuisi, olisi vuorossa paastoaminen ja vatsalaukun tähystys.

Tämän jälkeen katsottiin hampaat, joskin niissä ei ollut mitään, mikä olisi voinut kuntoon vaikuttaa. Tarkistuksen jälkeen talutettiin poni takaisin karsinaan, jossa sitten sai nukkua jonkin aikaa. Sillä välin sitten siivoiltiin koppia ja selvitettiin autoa. Hetken odoteltua todettiin, että varmaankin olisi hyvä sauma lähteä kotiinpäin, Pihvi oli nimittäin jo jonkin aikaa saanut selvitellä päätänsä karsinan puolella. Kävely alkoi sujua jo ihan ponin omin jaloinkin ilman apukäsiä, joskin rampilla tarvittiin vielä toiselle sivulle varmistaja, ettei jalka heitä yli.

Hoidoksi saatiin hiivavalmistetta iso pönttö, josta oli tarkoitus antaa ponille päivittäin annos ruiskulla suuhun. Lisäksi saatiin myös matolääkettä, vaikka poni onkin säännöllisesti muutaman kerran vuodessa madotettu.

Tallille päästyä vein Pihvin Siltterin karsinaan nukkumaan, poni heittikin itsensä maate ja alkoi torkkua. Syy, miksi omaan karsinaan ei ollut asiaa oli se, että poni jättää heiniään syömättä ja sotkee ne turpeen sekaan. Syöminen oli siis kiellettyä, joskin Pihvin tapauksessa sitä tuskin olisi edes tapahtunut, niin olematonta syöminen oli.

Lääkärikäynti ei antanut oikeastaan selvyyttä, ei onnellisuutta eikä terveyttä, mutta mahdollisia asioita se sulki pois – ei hiekkaa, ei hampaissa vikaa. Oli vain odotettava ja toivottava muutosta. Alkuun Pihvi nirpisteli hiivaa ruiskussa, mutta tämä meni jo paljon helpommin kuin piimä. Se tunne, kun poni nukkuu hiljaa tarhan hiekalla, ja menee viereen tuuppimaan ja herättelemään, ja poni tuskin lotkauttaa korvaansa, tuntui pahalta. Herran saa patistaa ylös, että sai annettua lääkkeen suuhun.

 
Keskiviikko 13.05.2009

Pihvin verikokeiden tulokset tulivat. Veren hemoglobiini oli alhainen, samaten albumiinitaso oli todella, oikeastaan liian alhainen. Epäilyksi heitettiin ilmaan IBD (Inflammatory Bowel Dicease – tulehduksellinen suolistosairaus).

Oli viikko aikaa. Palakokeita varsinaisen IBD’n toteamiseksi ei otettu, vaan niiden annettiin odottaa mahdollista tulevaa käyntiä varten. Olisi vain saatava poni syömään. Ainakin yritettävä sitä.

Sunnuntai 17.05.2009

Pihvi syö tällä hetkellä marsujen heiniä. Haettiin Karvakorvista paperisäkillinen niitä.

Haettiin eläinkaupasta Pihville heinää säkillinen – saatiin kaupasta yhteystiedotkin, että mikäli tarvitaan heinää enemmänkin, niin saataisiin hakea tilalta suoraan paaleja. Pihvi söi hieman niitä, edistystä. Uutta valoa ruokapuoleen.

 

Torstai 21.05.2009

Pihvin kanssa on vieläkin ongelmia, ei syö kunnolla vieläkään.
Eilen illalla oli taas vatsa löysällä, tosi hienoa...

Sunnuntaina olisi tarkoitus mennä laitumelle, niin sitten saisi syödä ihan vapaasti ja jospa se ruokahalukin pikkuhiljaa palailisi...

Marsujen heinätkään eivät kauaa maistuneet, vaan jo maanantai-iltana poni urakalla nirsoili. Ponille maistui pääasiallisesti pieninä määrinä tuore heinä syötettynä, mutta alkukesän heinä on hyvin voimakasta, että senkin liiallinen syönti voi saada vatsan entistä enemmän sekaisin. Tämän lisäksi kun muuta ruokaa ei sivussa saatu syötettyä, tuntui hieman hurjaltakin syöttää tätä.

Kaikista pahimmat hetket olivat iltaisin – heinät olivat tarhassa, molemmilla hevosilla omissa kulmissaan. Siltteri mutustelee heiniä omassa rauhassaan, Pihvi häärää kasansa ympärillä hetken, pääasiallisesti puhaltelee ilmaa heiniin ja häipyy sitten tarhan nurkkaan nukkumaan. Tuntui niin käsittämättömän pahalta jättää poni tarhaan, vaikkakin mitä ilmeisimmin se palasi myöhemmin vielä heinäkasalleen syömään muutaman korren.

'

Olikin vuorossa laitumelle lähtö. Tallusteltiin 10 kilometriä sille tutulle laitumelle, jossa jo aikaisemmatkin kesät oli vietetty. Tuntui siltä, että poni olisi ollut kävelyretkestä innoissaan – silloin tuntui ensimmäistä kertaa kuukauteen, että olisiko onni kääntymässä meidänkin puoleen.

Asia, jota en uskaltanut tuolloin ääneen sanoa, oli se, että uskoin koko ajan, että tästä vielä noustaan. Ei, en ole taikauskoinen, ainakaan paljoa – silti tuntui, että näiden sanojen jälkeen asia olisi voinut kääntyä päälaelleen. Olin varma, että kesästä tulee hieno ja onnellinen. Ja niin siitä tulikin.

Joku varmasti ajattelee, että hysterisoin ja dramatisoin aihetta, mutta en. Halusin kertoa teille tästä keväästä, joka toivottavasti ei toistu enää koskaan. Tuntui inhottavalta, kun ei tiedä mikä oli, mistä oli kipeä, mihin tämä johtaa, paljonko aikaa on, loppuuko tämä oikeasti tähän. Asia on edelleen mysteeri, ei sitä voida kieltää. Mutta nyt on aika katsoa tulevaan, ja jättää asiat taakse omille paikoilleen.

Pihvin talvikarva lähti tuolloin heinäkuussa. Elokuussa ratsastin sillä ensimmäisen kerran sitten huhtikuun. Poni juoksi samana kuukautena ennätyksensä kotiradallamme raveissa. Syyskuussa starttasimme useaan kertaan. Kävimme uimassa, maastoilimme, teimme kaikkea uutta. Hyppäsimme ja laukkailimme pellolla.

Silloin osasi nauttia todella siitä, mitä itsellään on ja oppi, miten asiat

voivat kääntyä niin nopeasti päälaelleen. 

Ja rakkauden valtakunta on pitkän siivun mittainen
Se voi olla painajaisunta,
Mutta yhdessä he katsovat sen
Alusta lopputeksteihin, the end