Siltterin tarina.

Kun elämä loppuu, alkaa ikuisuus.

Siltteri, maailman ihanin hevonen, jonka olen koskaan tuntenut.

Oot liian kiltti vihaamaan ketää

Liian rohkee pelkäämään mitään

Oot niin kaunis

Annat mulle rohkeutta

Kaiken taas uudelleen aloittaa

Alusta.

Suomenhevostamma Siltteri syntyi Ruokolahdessa, Etelä-Karjalassa 19. toukokuuta 1990. Siltterin emä on työhevossuuntainen Senja ja isä Viltter, joka osallistui kuninkuusraveihin neljä kertaa sijoittuen kahtena näistä kokonaiskilpailun kolmanneksi. Siltterillä on yksi täyssisar, Silver. Vanhin kuva Siltteristä, minkä minä olen nähnyt, on lehtileikkeen suuri kuva, jossa tamma on Imatran varsanäyttelyssä vuoden vanhana. Kuvatekstinä Siltterin kuvan alla komeilee teksti - Imatran varsanäyttelyn parhaana varsana palkittiin Joel Vainikan omistama ja esittämä tammavarsa Siltteri. Mielestäni on hienoa, että tämä juttu on kulkenut Siltterin papereiden mukana vuoden vanhasta asti päätyen vielä viimeisille omistajilleen. 

Siltteri Imatralla 1991.

Ensimmäinen omistajanvaihdos Siltterin tiedoista näkyy olevan toukokuussa 1991, vuoden vanhana. Koelähdön tamma juoksi Lappeenrannassa 30. elokuuta 1993. Samaiselta vuodelta löytyvät myös minulla olevat seuraavat Siltterin kuvat, jotka on otettu Nastolan Parhaat Varsat - näyttelyssä. Ensimmäisen starttinsa Siltteri juoksi vuoden 1994 puolella, 7. huhtikuuta. Matkana oli 2100m, ja tamma suoritti startin 55,0 ajalla, josta kirjautuikin tytön lopullinen ennätys. Noin vuosi koelähdön jälkeen, 28. elokuuta 1994 Siltteri juoksikin viimeisen starttinsa, joka päättyi keskeytykseen. Raviura kuulemien mukaan kariutui ilmeisimmin jännitykseen ja jumittamiseen ohittamisen paikan tullessa. Toinen on hyvä toisessa ja toinen toisessa, ehkäpä kuitenkin hyvä näin, muuten tarina olisi voinut saada erilaisen käänteen!

Nastola 1993, kuva Anu Laine.

Papereiden mukaan 1997, kertomien ja kuulemien mukaan jo ennen vuotta 1996 Siltteri oli aloittanut tuntihevosen uransa Imatralla. Siltteri oli arvaamattoman ja uhittelevan luonteensa takia suosittu ratsu etenkin aikuisten keskuudessa. Ilmeisen yksinkertaisesti tälle hevoselle ei sopinut elämä isossa tallissa monien ihmisten hevosena. Tamma näytti nyrpeää naamaa, korvat luimussa, jyräili ihmisiä ja potkiskeli takajalkojensa kanssa. Siltteri oli kuitenkin ratsastaessa mukava, osaava ja ennenkaikkea hyvä hyppääjä. Kotioloissa tamman kanssa päästiin jopa 130cm lukemiin, mutta kisoissa pidättäydyttiin 80-100cm luokissa. Tamma myytiin eteenpäin ajatuksena, ettei tytön tarvitsisi enää tehdä tunteja ratsastuskoulussa.

Olen kuullut, että Siltteri ratsastuskoulu-uransa jälkeen muutti 2001 Hernesmaalle, jossa alkoi tytön tie kenttähevoseksi. Kuulemani mukaan tavoitteena oli kilpailla aluetasolla kenttää, ja tähdätä esteillä kansalliselle tasolle. Suunnitelmien toteutumisesta ei minulla ole sen kummempaa tietoa, eikä kilpailutuloksia noilta ajoilta ole löytynyt pahemmin mistään. 

Siltteri Imatralla 1996.

Ruskolla 2003.

Vuodelta 2003 alkavatkin jo omat muistoni Siltteristä - aloitin ratsastuksen kesällä 2003 uudella ratsastuskoululla Ruskolla. Vaikkakin ensimmäiset muistot itselleni tulivatkin tallin shetlanninponeista, minua kymmenvuotiaana kiinnosti myös isommatkin hevoset. Pian kävikin niin, että äitini ja isoäitini eksyivät aikuisten alkeiskurssille, jossa Siltteristä tuli niin ikään äitini suosikkiratsu. Itsekin pääsin ratsastamaan Siltterillä käytyäni ensin useammalla ponitunnilla. Kävimme kaverini kanssa samoilla tunneilla, jolloin kiertelimme muulla ajalla katsomassa hevosia. Muistan, kun Siltteri oli ison tallin käytävän puolessa välissä karsinassaan, eikä kaltereiden välistä näkynyt muuta kuin vaalean häntä ja tumma takapuoli. 

Toinen muisto alkuajoilta on se, kun olimme seuraamassa hevosten laitumillelaskua - tallissa kinasteltiin siitä, kuka joutuu ottamaan Siltterin talutettavakseen. Joku onnekkaana sai ruohotupsulta toiselle kiitävän ojanpohjamönkijän talutettavakseen, joka irtipäästön aikaan käveli tasan ne neljä askelta, upotti päänsä ruohoon ja alkoi mussuttamaan muiden painaessa täyttä laukkaa takana.

Yhdestä tulee kaksi

Vuodet vierivät, ja tuli vuosi 2006. Alkuvuodesta olimme ostaneet Pihvin, joka asusteli eri tallilla, jossa olin itse käynyt jo pidemmän aikaa. Äitini jatkoi ratsastusta Ruskolla. Pian tuli ilmoitus, että kesän leirien ja kurssien jälkeen talli lopettaa ratsastuskoulutoimintansa. Olimme tuolloin kiinnostuneet eräästä pienestä suomenhevosruunasta, mutta asiat kääntyivätkin toisin...

****n ajattelin pitää, ja settikset. Mut jos olet kiinnostunut Siltteristä, se olisi hieno homma, pääsis hyvään kotiin.

Niin siinä sitten kävi. Äitini osallistui tallilla kesän viimeiselle aikuisten kurssille, jolla hän ratsasti Siltterillä ja tutustui tammaan tällä kertaa omana hevosena - kurssin jälkeen hevonen olisi vapaa lähtemään uuteen kotiinsa. Eipä mennyt aikaakaan kun tuli päivä, jolloin Siltterin oli määrä saapua uudelle tallilleen. Olimme juuri samaisena aamuna tulleet laivalla takaisin Suomeen Ruotsin reissulta. Muistan päivän vielä kuin eilisen, kun tyttö lastattiin entisen tallin pihassa traileriin ja matka pieniä hiekkateitä pitkin päättyi samaiselle tallille, jossa Pihvikin asusti. Koko matkan tamma heilutti traileria, ja olikin hiestä märkä matkan jälkeen. Tyttö käytiin tutustuttamassa tallissa karsinaansa, ja tämän jälkeen hänet viilennettiin tallin pihalla puomilla vedellä. Tästä Siltteri pääsi pihatarhaan ihmettelemään, ja tamma hirnuikin kovasti muille - tai missä muut ylipäätään olivat? 

Tyttö tuli uuteen kotiin, 7. elokuuta 2006.

Koska laidunaika oli parhaimmillaan, olivat muut laiduntamassa lyhyen matkan päässä. Myöhemmin päivällä Siltteri pääsikin laitumelle tekemään tuttavuutta uusien hevosystäviensä kanssa – tyttöä odottivat nf-tamma Roisto ja lv-ruuna Vanttu. Muiden nuuhkutellessa ja ihmetellessä uutta tulokasta Siltteri söi, söi hieman lisää ja lähti paremmille apajille syömään. Sitäpä tyttö ei vielä arvannutkaan, että tulisi viettämään tällä peltoläntillä kaikki elämänsä tulevat kesät.

Minä ja Siltteri 2006.

Itselleni ensimmäinen vuosi Siltterin kanssa on hieman hämärä - itse olin tuolloin niin poniratsastaja kuin olla ja saattaa, ja minulla oli omat tehtäväni saada Pihvin kanssa yhteistyö kuntoon. Siltteri vaihtoi laitumen loppusyksyksi erään moottoritien viereen, jossa tamma ihastutti monia ohikulkijoita. Edelleenkin saamme kuulla, miten ihanaa oli silloin joskus seurailla aamulla töihin lähtiessä mitä Siltteri laitumella milloinkin puuhaili. Matkaa kyseiseltä laitumelta tuli kuitenkin enemmän kuin edeltäjältä, ja syksyn viileissä illoissa sadekautena ei kaikki aivan tuntunut menevän putkeen. Siltterillä oli tapana sitä tallille taluttaessa laulaa - hirnua mielettömän kovaan ääneen surullisen kuuloista ulinaa, joka oli rikkoa tärykalvot. Tuolloin mielessä pyöri ajatus myös Siltterin astuttamisesta, sillä siihen oli tarjottu mahdollisuus entisen omistajan suomenhevosorilla - jätimme kuitenkin tämän käyttämättä, ja ehkä hyvä niin, sillä ajat muuttuivat jälleen.

Kaksi otusta kohtaavat nenätysten

Vuosi 2007 olikin erilainen – mikään vuosihan ei ole ikinä samanlainen, vaikka sitä jokseenkin niin saattaa odottaa. Syksyllä oli tiedossa muutto omaan talliin, Pihvin kanssa. Siltteri ja Pihvi eivät olleet missään kontaktissa toisiinsa milloinkaan ennen sitä hetkeä, kun tuli pakko - alkuun hevosia tutustutettin toisiinsa viereisissä tarhoissa. Kaksikon yhteenlaittoa jännitettiin, Pihvillä kun oli aina ollut tapana ottaa yhteen kaikkien ponien ja hevosten kanssa. Tällä kertaa mielessä oli se, että laittaako Siltteri vastaan - ja miten sitten käy, kun kaksi kertaa suurempi otus kävisi ponin kimppuun? Ajatuksista ja huolista huolimatta tuli välttämättömyys eteen, ja Pihvi ja Siltteri pääsivät samaan tarhaan. Kaksikko haisteli toisiaan, vinkaisi muutaman kerran ja häipyivät sitten tyytyväisinä kahdestaan hengailemaan tarhan perälle heinien pariin. Siitä lähtien kaksikko oli erottamaton.

Asuinpaikka muuttuu ja moni asia sen mukana

Kotona meille valmistui kovaa vauhtia asuinpaikka hevosille - talli tuotiin lavan kanssa ja nostettiin paikalleen. Väliseinä purettiin, rakennettiin uusi, laitettiin ovet kuntoon ja ruokakepot seinään odottamaan syöjiä. Vanhasta mansikkamaasta tuli hevostarha - pohja kuorittiin, levitettiin kangas, ja kymmenestä viiteentoista hiekkakuormaa tuli pohjaksi periaatteena, ettei kuraisia jalkoja tarvitse meillä katsella. Tarhan aidoista tuli korkeat ja jykevät, ja lokakuussa olimme valmiita vastaanottamaan hevoset kotiin.

Pihvi oli samaisena kotiintulopäivänä Koskella estekisoissa, joten laitumelle päästyä Pihvi odotti trailerissa Siltterin lastauksen ja matka kohti kotia alkoi! Siltteri oli Pihvin kisareissujen aikana melko malttamaton – aina ponin lähdettyä laitumelta tamma juoksenteli ympäriinsä laitumella huutaen kaverinsa perään. Hetken päästä tyttö rauhoittui, ja ilo alkoi taas kun kaveri ilmestyi muutaman tunnin päästä takaisin! Tämän trailerimatkan jälkeen tosin päätimme, että tämän jälkeen Siltteri ei enää nouse kyytiin... Eikä noussutkaan. 

Siltterin luonne muuttui kotioloissa pikkuhiljaa, parempaan suuntaan. Pienelle tallille tuttujen ihmisten luo muuttaminen sai tamman rauhoittumaan, eikä happamia elkeitä enää nähty laisinkaan. Pikkuhiljaa tietyt tavat alkoivat tippua pois - luimiminen, jyrääminen, jalkojen potkiminen, irvistely... Hevosesta tuli rauhallinen, luottavainen ja positiivinen. Sellainen, joka ilahdutti pelkällä läsnäolollaan ja oli iloinen pelkästä läsnäolosta.

Kevät 2008.

Siltterin synttärit 19. toukokuuta 2009.

Ainoat poikkeukset olivat silloin, kun tallille tuli jokin ulkopuolinen. Silloin Siltteri silminnähden stressaantui ja olemus muuttui täysin. Muutamaan otteeseen jouduimme vieraiden ihmisten vierailuiden yhteydessä todistamaan sitä, kun tamma heitti itsensä maahan makaamaan, törkki kylkiään ja huomion saadessaan nousi ylös, oli niin onnellisesti rapsuteltavana ja lopetti kiukuttelun.

Päivät omalla tallilla kuluivat rutiininomaisesti - aamulla hevoset pääsivät ulos kahdeksan aikoihin, jonka jälkeen saivat aamuheinät. Siltterin aamurutiineihin kuului tallista ulos astelu ramppia pitkin, tämän jälkeen molempien takajalkojen venyttely ja reippailu tarhaan heinien ääreen. Aamuheinien jälkeen oli luvassa niin ikään nukkumistuokio, jota toteutettiin jommassa kummassa pellonpuoleisessa kulmassa samalla autoja laskeskellen. Talon ulko-oven avautuessa tai pihalla ollessa tervehdyksenä oli aina kirkas Siltterin hirnahdus, ja lähemmäs mennessä suloinen hörinä hevosen kurkkiessa lautojen välistä korvat pystyssä.

Siltteri oli se, joka oli kiinnostunut joka ikinen ilta kaikesta aivan tavallisesta toiminnasta - aina tamma seisoi valojen alla tarkkailemassa heinien laittoa pusseihin seuraavaa päivää varten, oli sitten kaunis pakkaspäivä tai kurja räntäsateinen talvi-ilta. Siltteri oli myös se, joka oli kaikista riippuvaisin rutiineista – jo muutaman minuutin myöhästyminen heinien kanssa sai tamman hääräämään suuna päänä. Tyttö oli myös se, joka ihastutti päiviä hääräämällä perässä (ja välillä hieman tielläkin...) oli kyseessä sitten lumitöiden teko tarhassa, esteiden kokoaminen tai kakkojen kerääminen.

Ei ole kahta samanlaista valoa pimeässä, kuin sinä olet minun elämässä

Vuonna 2008 aloin itse ratsastamaan Siltterillä tavoitteellisemmin ja kehityin itse ratsastajana kaikista eniten tämän ja seuraavan vuoden aikana. Kävimme tunneilla, opettelin uutta ja Siltteri kertaili vanhoja. Hevonen oli hyvä opettaja – mitään ei tamma antanut ilmaiseksi, mutta kun pyysi oikein, ei ollut tehtävää, jota ei oltaisi selvitetty. Hyppäsimme myös jonkin verran, ja Siltterin avulla opettelin pois virheellisestä esteistunnastani kehittyen myös sillä puolella. Tamman kanssa kuitenkin löysin sen, mistä pidän eniten – kouluratsastus. Sääli, että nyt taitoni ovat päässeet pikkuhiljaa ruostumaan ja pahasti, mutta pienellä säädöllä ne varmasti löytyisivät. Muutamaan otteeseen saimme ehdotuksia, jos alkaisin kilpailla Siltterin kanssa. En kuitenkaan kokenut sitä millään tavalla tarpeelliseksi, joten opettelimme kotona uutta ja kertailimme vanhoja.

Syksyllä 2010 oma polveni tulehtui ja kipeytyi pahasti, sen myötä oma ratsastamiseni jäi vähäisemmälle. Aina polven paremmilla kausilla ja kun sääolosuhteet antoivat periksi, oli jälleen ratsastuksen aika.

Kaikenkaikkiaan Siltteri oli terve, eikä tamma ikinä kärsinyt esimerkiksi jalkaoireista tai muista vastaavista. Muutamaan otteeseen taistelimme lievän ähkyn kanssa, joka kuitenkin lieveni kävelemällä ja juomalla. Muutoin emme eläinlääkäriä tarvinneet mihinkään, lukuunottamatta rokotuksia varten. Tuolloinkin tyttö vain seistä ihmetteli, tuskinpa edes huomasi nipistystä kaulalla. Kengitysväli oli sama Pihvin kanssa, eli melko pitkä, ja hampaiden kanssa ei ilmennyt mitään ongelmia. Muutamaan otteeseen hevoshammaslääkärimme ihmettelikin, ettei piikkejä ilmestynyt nimeksikään.

1. tammikuuta 2010.

Muutamaan otteeseen Siltteri onnistui aikanamme lentämään nurinkin kunnolla. Kerran maastossa ravaillessaan tamma onnistui astumaan takajalallaan omaan etukenkäänsä ja hevonen sekä ratsailla ollut ystäväni sujahtivat radan hiekkaan. Niin pelottavalta se näytti, mutta loppu hyvin kaikki hyvin – kaikeksi onneksi ratsastajalle kuin hevosellekaan ei käynyt mitään. Joskin Siltteri taisi purra kieleensä ja turpa ruvella matka jatkui metsän läpi uittokuopalle, jossa kaatuminen jäi unholaan tamman päästessä polskuttelemaan ja pärskimään veteen.

Ystävänpäivänä 2010.

Itse en ikinä pudonnut Siltterin kyydistä, vaikka yhteistä taivalta kertyi taakse useita vuosia. Ratsastaessa Siltteri oli liikkeiltään tasainen, ja tammalla oli helppo ravi ja pehmeä laukka. Pellolla ja maastossa tytöltä löytyi myös lisävaihde – täysillä. Vaikka vauhti olisi ollut kuinka kova tahansa, ei silti tullut pelkoa, ettei hevonen olisi kuunnellut ratsastajaansa. Ilman satulaa ratsastaessa laukalla lempeä keinupukkilaukka oli taattu!

Mitkä olivat Siltterin lempijuttuja? Niiden lista on varmasti rajaton lähtien arkisista askareista, rutiineista ja autojen laskemisesta niin ihmisiin kuin rapsutteluun Pihvin ja meidän kanssa. Siltteri piti omenoista, Pihvin hiivalääkkeen ruiskun viimeisistä tipoista, myslipellavapuurosta kuin kuivasta pullasta. Ilman satulaa pellolla viilettäminen, lumihangessa tarpominen sekä veden kauhominen taisivat olla yhdenlaisia ykkösasioita, vaikka tyttö tekikin mielellään mitä tahansa.

Mistä Siltteri sitten ei oikein pitänyt? Uudenvuoden rakettien paukkeesta, rikkoutuneista rutiineista, ihmishälinästä, ladonkulmista, piimästä... Ei niitä loppujen lopuksi niin montaa ollut. 

Viimeinen vuosi

Ikinä ei tiedä, milloin jokin asia päättyy. On loppujen lopuksi huojentavaa, ettei tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ei voi tarkalleen tietää, milloin jokin asia tapahtuu viimeisen kerran.

Kesän 2011 vietimme tavalliseen tapaan laitumellamme pois kotoa. Elämä ei kuitenkaan ollut enää kuin ennen, sillä asiat olivat muuttuneet, pikkuhiljaa yksi kerrallaan. Niin oli kesä, tuli syksy, ja lehtien leijuessa maahan kävelimme takaisin kotiin. Ei silloin olisi arvannut, että olimme eläneet siellä tutussa kesäpaikassamme viimeisen kesän ja matka kotiin jäisi kaksikollemme viimeiseksi.

Talvi 2011.

Kesä 2011.

Arki alkoi rauhallisesti ja normaalisti, pikkuhiljaa kuukaudet muuttuivat talvisiksi, muttei suinkaan lumentäyteisiksi. Joulua vietettiin lumettomissa maisemissa, Siltteri sai koristellun ison ruisleivän aattona, kun Pihvi puolestaan pitäytyi makeammissa herkuissa. Jouluöinä hevosilla oli kuten joka vuosi karsinassaan kuusenoksia, jotka olivat etenkin Siltterin herkkua. Perinteisesti olemme käyneet joka joulupäivä ja tapaninpäivä peltoratsastuksella – milloin kulkusten kilistessä turpahihnassa tai tonttulakki keikkuen korvan takana. Tänä jouluna saimme tapaninpäivälle yllätyksen; mielettömän tuulen.

Tuuli teki myös tuhojaan, rikkoen paikkoja, katkoen sähköt ja kaatamalla hevosten aidan. Siltteri oli jo singahtamassa karkuun, mutta viime hetkillä ehdimme paikalle estämään tammaa. Rakensimme väliaikaisen aidan ja uuden aidan rakentaminen siirtyi suunnitelmiin tulevalle keväälle. Uudenvuoden aattona Siltteriä hieman pelotti taivaalle räiskyvät raketit, mutta tyttö muuttui rauhalliseksi päästessään sisälle syömään pellavapuuroaan kahden myslin kera, ja kun heinäkasassa odotti porkkanoita ja leipää.

Tuli talvella myös luntakin – kävimme pellolla kahlailemassa lumihangessa, Siltteri kaivoi innoissaan umpihankeen etujaloillaan kuopsuttaen kuoppia ja kulki auraten turpa lumessa. Siltteri teki tietä pienemmälle ystävälleen, joka tyytyväisenä kipitti kaverinsa jälkiä turpa toisen hännässä.

Pääsiäisenä Siltteri ja Pihvi joutuivat osaksi työmaata, kun vanha aitaus sai lähteä ja tilalle rakentui uusi. Oli siinä Siltteri aika työnjohtajana aidan yli huseeraamassa, mutta ymmärrykseen se ei mahtunut, että väliaikaisen tarhan portti oli eri kohdassa kuin normaalisti. Kun uusi aita oli valmis ja väliaikaista purettiin, tyttö niin ovelana luikahti väliaikaisesta tarhasta ravaillen uusien ihmeellisten aitojen keskellä.

Ikinä en puhunut siitä, että Siltteri olisi varsinaisesti eläkkeellä, vaikka sitähän tamma tosiaan oli. Enemmänkin miellän sen siksi, että hänellä oli nyt uusi työ seurahevosena. Itse valitsin aikanaan 13-vuotiaana kaikesta muusta hevoset, kun kotiimme tuli talli ja hevoset siirtyivät omaan hoitoomme. Joku voi kysyä, menetinkö jotain tällä valinnalla? Ehkä, mutta olen saanut paljon enemmän kuin olisin voinut saada muutoin. Luottamus eläimeen ja halu tehdä kaikkensa sen eteen on uskomaton, eikä sitä oikein tahdo itsekään käsittää.

Voiko sitä kuitenkin aavistaa jotain tapahtuvan, vaikka se tapahtuisi kuin salama kirkkaalta taivaalta? Ehkä, ehkä ei, mutta tunnen vieläkin sen puistatuksen, kun istuin ulkorakennuksen portailla katsoen Siltteriä kengityksessä, kaivan kännykkäni taskusta ja otan kuvan. Tunsin, ettei tätä tule enää tapahtumaan.

Talvi 2012.

Kun tarina saa päätöksen

Koska mikään ei pysty estämään väistämätöntä, tuli eteen se päivä, jolloin yhteinen tarinamme sai päätöksen. Ja koska tarinoissa kuuluu olla alku, loppu ja elämä siinä välissä, haluan kertoa myös tämän. Aamulla sain soiton äidiltäni, että Siltterillä ei ole kaikki hyvin, voinko mennä katsomaan. Jo silloin aavistin, että nyt on kiire, kun hyppäsin vapaapäivänäni ylös sängystä, haahuillen keräsin tavarani kasaan, käynnistin auton ja ajoin tallille. Siellä meidän tyttömme seisoi - valokulmassaan takapää roikkuen silmät ummessa. Jo ensivilkaisulla näin ja tajusin, että tästä tulee pitkä ja raskas päivä. Vaikka sitä yrittikin uskoa omaansa, sisimmässään hetken tunsi tulleen.

Päivään kuului lukuisia epätoivoisia soittoja, ilon hetkiä suunnan kääntyessä parempaan ja epätoivoa kaiken käännyttyä uudelleen. Saimme eläinlääkärin tulemaan vasta viiden jälkeen, sillä muiden numerot piippasivat varattua tai 'olen lomalla' - olihan sentään pyhäpäivän jälkeinen perjantai. Ikinä ennen emme olleet eläinlääkäriä tarvinneet, mutta kun hätä oli suurin, oli pelastuksen tunne uskomaton kun vihdoin saimme apua pitkän odottamisen jälkeen.

Ennen eläinlääkärin tuloa kävelimme koko päivän - alkuun laskin kierroksia kentän ympäri, mutta kun kymmenet vaihtuivat sadoiksi, lopetin laskemisen. Siltteri väsyi, seisoimme hetken aikaa paikallamme ja kouristuksen tullessa kävelimme taas hetken. Olin itsekin väsynyt - varmasti enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Muistan saaneeni itseni seisonnan aikana koottua itkulta ja epätoivolta, mutta tamman pyrkiessä makuulle epätoivo, pelko ja hillitön itku ottivat vallan, jonka kokoamiseen meni jälleen aikaa. Jos nyt itsestäni voin sanoa, jouduin repimään hätätilassa jalkaani yli-isot kumisaappaat, jotka kävellessä hiersivät molemmat kantapääni auki verta valuviksi, jotka ovat vasta lähiviikkojen aikana parantuneet.

Eläinlääkäristämme en voi sanoa muuta, kuin että hän oli aivan upea. Jännitin hänen saksalaisuuttaan, sillä englanninkielen taitoni on niin surkea, että ajattelin kommunikoinnin jäävän tyngäksi. Se tunne, kun luovutin narun ensimmäisen kotikäynnin alussa hänelle, oli ehkä päivän yksi helpottavimmista. Siltteriltä mitattiin syke, kuume ja tarkistettiin mahan äänet. Tuloksenahan oli 80 lyöntiä minuutissa, lämpö normaali, mahaääniä ei kuulunut. Tamma sai rauhoittavan, jonka jälkeen tehtiin perätutkimus. Suolessa oli kiertymä, jonka laajuudesta ei osattu sanoa. Siltterille annettiin nenäletkun kautta suoraan mahaan parafiiniöljyä ja vettä avaamaan mahdollisen tukoksen tai kierteen. Öljyä tamma oli jo aikaisemmin päivällä saanut ruiskulla. Maha oli jo tässä vaiheessa paisunut valtavaksi. Siltteri sai vielä uuden rauhoittavan, ja pääsi tarhaan nukkumaan pöpperöään pois. Viimeiset sanat olivat, että älä epäröi soittaa uudelleen.

Tarhasta heräiltyään Siltteri kulki turpa Pihvin hännäntyvessä seuraillen ponin touhuja. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut. Joutsenpariskunta laskeutui hevosaidamme taakse. Kaksi valtavaa valkoista lintua seisoivat siinä, muutaman metrin päässä levitellen siipiään. Silloin Siltteri kasvoi jälleen kymmenen senttiä ja katsoi suoraan niihin. He olivat hetken, nousivat ja lähtivät. Siltteri ei enää reagoinut tämän jälkeen mihinkään.

Seisoimme pihasaunamme eteisessä, kun äitini mietti miten hän selittää englanniksi uskaltaako hevosen laittaa yöksi talliin. Saman tien saimme soiton eläinlääkärimme tulkilta, kyselynä miten potilaamme voi. Ei muutosta parempaan, ja he lupasivat tulla hetimmiten- Ilma oli muuttunut iltaa kohden upeaksi. Aurinko paistoi laskiessaan ja pian auto hurautti jälleen pihallemme. Eläinlääkäri avustajansa kanssa tulivat katsomaan Siltterin. Tamma sai rauhoittavaa sekä suolistoa rentouttavaa. Syke mitattiin, lähes 90. Mahaääniä ei kuulunut, lukuunottamatta oikean puolen metalliin hakkaamiseen verrattavaa ääntä. Perätutkimus uusittiin, ei muutosta. Emme voi tehdä enempää, olivat ne sanat, joita oli odotettu, mutta joiden kuuleminen oli samalla pelottavaa - ja huojentavaa. Tämänkaltaisen taistelun jälkeen olisi vain yksi tehtävä, ja sekin ainoa oikea.

On päivä päättynyt, on tullut ilta, uus kotiranta uneen kangastaa.

On pursi irronnut maan laiturilta, vie virrat kuulaat kohti taivasta.

Harjasin Siltterin, itkin ja harjasin. Selvitin harjan, hännän ja halasin. Viimeiset kuvat, valmista ikävää, jännitystä sekä ylpeyttä siitä, että olimme niin hienon hevosen kanssa kulkeneet pitkän matkan. Käänsin Siltterin tallin edestä paikalle, jossa kaikki tulisi loppumaan. Valtavin parku pääsi, kun näin Pihvin portilla katsomassa ystäväänsä. Sain kuulla, että ota poni tarhasta ja tuo se mukaan.

Niin seisoimme siinä kaikki - Siltteri, Pihvi, minä, äitini, Mika ja eläinlääkärimme. Enää ei pelottanut, kun seisoin ponin narun päässä ja katsoin. Kaikki meni nopeasti, ensimmäisen rauhoittavan annoksen jälkeen olisimme saaneet viettää aikaa vielä tammamme kanssa, mutta emme halunneet. Se hevonen, jonka me tunsimme, oli jo lähtenyt ja oli aika vihdoin päästää hänet pois. 

Pihvi söi, katsoi, tunki pään kainaloon ja jatkoi tämän jälkeen syömistä. Viimeisellä hetkellä eläinlääkärin kaadettua hevosen, menin Siltterin luo, missä äitinikin ja eläinlääkäri oli. 

Ilta alkoi taittumaan yöksi. Elämäni tähän mennessä raskain päiväni oli takana, mutta olo oli kaikesta ikävästä ja tuskasta huolimatta levollinen.

Yötä vasten vaikka lähdit

Jatka vain vaikka on

Se suuri, suunnaton

Kohti valkeata rantaa

Laivan mun laulujen

Sä kuljet tietäen

Ei ole tarpeeksi sanoja kertomaan, miten paljon ikävöi. Ei kertomaan siitä, miten paljon hienoja kokemuksia matkan varrelle on meille mahtunut. Ei ymmärtämään sitä, miten onnellinen voikaan olla, että sai näin hienon eläimen osaksi elämäänsä.