Viistäköön siipeni maata

Huomisesta tulee parempi päivä kuin monesta muusta päivästäni. Toivottavasti.
(31. joulukuuta 2011)

Kirjoitin viime uudenvuoden aattona varmaan ensimmäistä kertaa henkilökohtaisemman kirjoituksen. Se käsitteli vuottani 2011, joka ei ollut helpoimmasta päästä. Josku sitä ajatteli, miten raskasta on - kunnes oikeasti tulee raskasta. Olisikohan tämäkin kirjoitus minulle itselleni? Tuleeko huomisesta parempi päivä kuin tänään on? Onko täydellistä päivää olemassakaan? Toivoisin, että muistaisin päivittäin omat sanani; Annan itselleni anteeksi ja mahdollisuuden myös epäonnistua - ja mahdollisuuden korjata virheet ja yrittää uudelleen. Välillä tuntuu siltä, että inhimillisyys itseä kohtaan unohtuu.
Itse stressaan koko ajan, missä ja milloin tahansa ja mistä tahansa. Jopa silloin, kun ei ole mitään stressattavaa, alan stressaamaan siitä, ettei minulla ole mitään stressattavaa ja lopputulos on sama - olen stressaantunut. Tuleeko siitä ihmiselle normaalitila, vai niin sanotusti pakkomielle? 

 Useimmat stressinaiheet ovat työt, raha ja aika. Kaikki liittyvät kaiketi pelkoon, että joskus kun haluan tehdä jotain, minulla ei ole varaa ja aikaa tehdä sitä. Ajan stressaamisen ja siitä hermoilun aloittamisen muistan hyvin - joskus nuorempana laskin tunteja 'miten kauan saan vielä leikkiä ennen harjoituksiin lähtöä'. Kaikenlisäksi kävin vielä omasta tahdostani harjoituksissa. Teen samanlaista laskua edelleen, etenkin iltaisin - miten kauan saan nukkua ennen aamuherätystä, vaikka hyvin voisin mennä nukkumaan aiemmin.

Tehdyistä ongelmista ja jahkaamisista palautus maanpinnalle tosielämään on karu ja vähintäänkin ikävä. Se, kun kaikki ei menekkään kuten pilvilinnoissa, on tullut huomattua vuoden aikana. 

 Miksi jotkut asiat ymmärtää vasta, kun on liian myöhäistä? Kysymys on pyörinyt mielessäni useasti niinä hetkinä, kun on ollut heikko olo. Minulla on valtava ikävä Siltteriä, joka oli paras ystäväni. Vielä muutama kuukausi kaipasin eniten hevosen fyysistä olemusta - nyt pidemmän ajan jälkeen hevosen vaikutus henkiseen puoleen on korostunut. Siltteri oli sellainen ystävä, minkä kanssa saattoi puhua mistä ja miten tahansa. Joku saattaisi sanoa, että se oli vain hevonen - en minäkään sano näille ihmisille, että joku toverisi on vain ihminen.

Muistan niin elävästi sen hetken, kun viime talvena seisoin Siltterin kanssa yhdessä lumikinosten keskellä pilkkopimeässä ja minulla oli huono olo. Itku silmässä puhuin tammalle, joka katseli jonnekin kauas. Kun maltoin irrottaa katseeni harjasta, näin yllä tähtitaivaan. Katsoimme samaan suuntaan, ja toivoin, ettei nämä hetket ikinä loppuisi. Silloin muistan ymmärtäneeni jälleen sen, miten pieniä me kaikki täällä ollaan.
Vasta nyt tajuan sen, miten tärkeää tämän hevosen läsnäolo oli minulle, niin hyvinä kuin vähemmän hyvinä hetkinä. Tiedän, etten voi enää kokea uudelleen samaisia hetkiä, mutta minulla on muistot menneistä, ja mieli avoinna tulevaan. Lisäksi minulla on Pihvi. 

Joku varmasti ajattelee, mitä Pihvi sitten on, jos Siltteri kerran on paras ystävänä. Pihvi on myös sitä, miksi niitä tarvitsisi olla vain yksi? Koska kukaan ei ole samanlainen, ei hekään ole - kukaan ei voi korvata toista millään tavalla. Pihvin kanssa teemme ja touhuamme erilaisia asioita, päästelemme pellolla, rapsuttelemme tarhassa ja juttelen ponille. On asioita mitä ei voi selittää, ne täytyy vain kokea ja ymmärtää.
Kerta toisensa jälkeen saa huomata, miten yllättävää elämä onkaan. Kun asiat muuttuvat hetkessä päälaelleen, suunnitelmat muuttuvat tai vauhti vaihtaa suuntaa. On paljon suuria aarteita - niitä voivat olla vaikka terveys, ystävyys, rakkaus ja luottamus.

Mielessä risteilee asioita niin paljon, että ne törmäilevät toisiinsa ja järkevältä tuntuva teksti alkaa hiipumaan. Silloin on parasta päästää irto sormet näppäimistöstä. Miten mieli seikkaileekin luonnos ja julkaise -painikkeiden välillä. 

Tiedän, että minua koetellaan nyt. 
Tiedän myös, että jokaisen vastoinkäymisen jälkeen olen entistä vahvempi. 
Tiedän myös sen, että Pihvi odottaa sisällepääsyä ja iltaruokia.

voiko onni olla tässä kun ollaan vaan
eikä edes pyrkimässä, sen suurempaan