Ensinnäkin - pahoittelut pitkästä tauosta, ja tavasta, millä tavalla tänne palataan. Nyt on vain sellainen hetki, että on paras istahtaa hetkeksi alas ja jättää kotityöt taka-alalle ja hieman mietiskellä viimeviikkojen kulkua ja tapahtunutta, sekä kirjata ylös hieman omia tuntemuksia.
Tämänhetkinen olotila taitaa lähinnä muistuttaa kuilun reunalla seisomista - yksikin virheliike ja edessä on pudotus johonkin, josta ei tulla nousemaan. Sen lisäksi yllä leijuu epätietoisuuden pilvi, kun ei tiedä mitä vastassa tulee olemaan. Ainut tieto on se, että poni ei ole kunnossa - epävarmaa on se, mitä kaikkea siellä kropassa oikein myllää. Kurjimmalta tuntuu ehkäpä kuitenkin se, että Pihvi on ollut hyväkuntoinen, mieleltään ja olemukseltaan pirteä ja reipas poni, joka on syönyt hyvin, juonut riittävästi, ollut aina menossa mukana. Satunnaista ripulia on havaittu ruokintojen vaihtuessa, ja sitä on lääkitty eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti hiivavalmisteella tasapainottamaan vatsan toimintaa. Kunnes eräänä päivänä kaikki olikin toisin...
Viikko sitten sunnuntai-aamuyöllä kiikutin Pihvin Helsinkiin päivystykseen, ponin syömättömyyden, juomattomuuden, kuivuuden ja ulostamatta jättämisen vuoksi. Tilannetta oli jatkunut perjantai-lauantai yöstä, ja yrittäessäni saada päivystävää lääkäriä käymään, tuloksetta. Sunnuntaiaamulla Pihviä aloitettiin tutkimaan; ei poikkeamaa reaktaalitutkimuksessa, ei lämpöä, ei muutoksia mielialassa. Poni mennä töpsötti pirteänä eteenpäin, aivankuin kotona ollessaan. Joku silti oli pielessä.
Karvat saivat lähteä sieltä sun täältä, kun suolistoa alettiin ultraamaan ja etsimään poikkeamaa. Paksusuolesta löytyi poikkeavasti nestettä, joka viittaisi paksusuolen tulehdukseen. Hiekkakuvista löytyi hiekkaa, joskin sen verran, ettei sen pitäisi aiheuttaa tämänkaltaisia äkillisiä oireita. Pihville laitettiin nenämahaletku, jonka kautta aloitettiin nesteyttäminen, jotta kuivuminen saataisiin pysäytettyä. Talutin rauhoituspöpperöisen ponin tallin suureen karsinaan, jonne jätin se halausten saattelemana ensimmäistä kertaa kymmenen vuoden historiamme aikana vieraaseen paikkaan vailla tuttua hoitajaa.
Kotimatka takaisin Turkuun oli hyvin sekava, ja ajatukset harhailivat laidasta laitaan. Menettämisen pelko kasvoi hetki hetkeltä, vaikka en edes tiennyt, oliko siihen selvää pelkoa. Kuitenkin tuoreessa muistissa oli vielä tammikuu ja Anssin äkillinen poismeno. Illalla sain vielä viestin; Ponin vointi stabiili, ei uusia oireita. Jatketaan suunnitelman mukaan aamuun.
Maanantaiaamupäivän laajat verikokeet paljastivat ongelman - proteiini- & albumiinitasot olivat romahtaneet, jotka viittaisivat tulehduksen kroonisuuteen, joka viittaa IBDhen, tutummin imeytymishäiriöön. Lisäksi ponista tulisi ottaa kotiutumisen jälkeen kontrolliverikokeita, joilla seurataan lääkityksen tehoamista ja uusia diagnooseja: jossain vaiheessa, jos poni kuntoutuisi, tulisi ottaa Cushingin taudin toteamiseen tarvittavat verinäytteet.
Niin Pihvillä alkoi lääkitys; kortisonia veriarvojen kohoamisen toivossa, 6 tablettia päivässä kymmenen päivän ajan, jonka jälkeen annosta lasketaan jos vointi tilanteen sallii. Tämän lisäksi 5 päivän matokuuri varmuuden vuoksi, vaikkei madonmunia löytynytkään ulostenäytteestä, sekä mahahaavalääkettä, psylliumia ja savimaista valmistetta ulosteen kiinteytymiseen.
Maanantaina kurkistettiin myös Pihvin suuhun, josta löytyikin mukava ylläri: viimeraspauksen jälkeen se pahuksen hammas, josta ei ole ollut koko kymmenen yhteisen vuotemme aikana muutakuin harmia, oli haljennut. Ei juuri nyt, että olisi tämän kaiken takana, mutta tämä oli otettava myös jatkoa ajatellen huomioon. Hoitokeino tähän olisi hampaan poisto, mutta ottaen huomioon ponin iän (22v), suoliston tilanteen & poiston hinnakkuuden (lähtöhinta reilusti yli 1000e) päätettiin hammas yhteistuumin jättää suuhun ja jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä säännöllisen puhdistuksen ja entistä tiheämmän raspauksen myötä. Hampaanronkkimisen jälkeen Pihvi sai kipulääkettä sekä antibioottia.
Tiistaina sain kuulla helpottavan soiton - poni on alkanut syömään tuoretta ja kakka on muuttunut vesiripulista kiinteämmäksi. Jos tiistai-keskiviikkoyönä ei tapahdu mitään romahtavaa, saa ponin tulla hakemaan keskiviikkona kotiin. Tästä helpottuneena ei onnenkyyneleet kovin kaukana olleet, ja niin vain järjestelemään käytännönasioita ennen ponin kotiuttamista.
 |
| Me lähdetään kotiin! |
Keskiviikkona auton suuntana oli Helsinki ja Viikki, ja tavoitteena saada poni takaisin. Kun tuon otuksen tuntee hyvin, osasin arvata, että jälleennäkeminen ja etenkään ponin lastaaminen ei tule olemaan ihan helppo. Paikanpäällä oli ensin käytännönasiat maksuineen ja hoito-ohjeineen, jonka jälkeen traileri valmiiksi ja ponia hakemaan. Pihvi muljautteli silmiään, mutta antoi kuitenkin ottaa kiinni ja vähän rapsuttaakkin. Hoitavan eläinlääkärin kommentit Pihvistä olivat, että herrassa taitaa olla jotain muutakin kuin shettistä, kun kovin muistuttaa islanninhevosta. Toiseksi sain kuulla (jälleen kerran), että on kovin arvonsatietävä ja vaativa poninen.
Heitetäänpäs pikkuponi autonkyytiin niin pääsette kotimatkalle... Ei se ihan niin kuitenkaan mennyt. Lastaus paikanpäällä olikin oma numeronsa, Pihvi hyppäsi trailerissa pystyyn ja riuhtoi itsensä ulos minä narunperässä roikkuen. Kokonaisuudessaan tilanne oli hyvin kaoottinen, kun poni vielä tujuissa rauhoitteissa pisti vastaan kyytiin kapuamista minkä kerkesi. Loppujenlopuksi asiaa sen enempää kertaamatta Pihvi saatiin kyytiin neljän ihmisen ja rauhoiteruiskun voimin.
Kotimatka sujui suht kireissä merkeissä: kehän neljänruuhka, jännitys milloin ponilla kilahtaa kyydissä ja tieto reilusta parintunnin ajomatkasta sai vatsan mylläämään melkoisesti. Kun Turun rajojen sisäpuolelle päästiin, uskalsi jo huokaista helpotuksesta, että kohta ollaan jo kotona. Ponista huomasi, että neljän päivän sisälläolo oli tehnyt tehtävänsä: poni purki energiaansa tarhassa juoksemiseen, välillä pysähtyi hieman nyppimään ja taas juostiin. Kaipaus vanhaa Pihvin käyttäytymistä kohtaan kasvoi, mutta silti sitä yritti hakata mieleensä uudestaan ja uudestaan - hei, se tuli tunti sitten vasta kotiin, annetaan ajan kulua ja seurataan!
Illalla ponin saaminen tarhasta kiinni oli 45minuutin saavutus. Mitä ilmeisimmin piikkikammoisen ponin mieleen oli piirtynyt yksi ja sama asia - kaikki, jotka minua lähestyvät, ottavat joko verikokeita, rauhoittavat tai antavat lääkettä. Sama kikka toimi tälläkin kertaa Pihviin - poni juoksee ensin irtona ihan oman halun mukaan, ja pikkuhiljaa aloin sanella vuorotellen niin laukkaa, ravia, käyntiä ja pysähdystä. Muutaman toiston jälkeen poni hakeutui itse ympyrälle, ja toisteli käskyn merkitystä kerta toisensa perään. Juoksutus on loppunut siihen, että Pihvi tallustaa luokse, jonka jälkeen on rapsutteluhetki, ja tässä tapauksessa myös talliin meno. Kaulaan koskeminen aiheutti väristelyä, mutta muualta rapsutus sai kohtalaisen vastaanoton.
Elämä kotiinpaluun jälkeen on ollut yhtä kyttäämistä ja pelon alla elämistä. Uskaltaako iloita tästä hyvästä hetkestä, vai tuleeko kohta jotain takapakkia? Eilen, torstaina Pihvillä oli edessä ensimmäinen verikoe, joka kertoi, onko kortisoni tehonnut proteiiniarvoihin kohottavasti. Arvot olivat kohonneet, nousseet viitearvojen alarajalle asti, mutta eivät vielä niin paljon kuin olisi pitänyt. Annos kuitenkin päätettiin puolittaa ja jatkaa viikko eteenpäin pienemmällä annostuksella ja miettiä sitten uudelleen kontrolliverikokeiden tarpeellisuutta. Mikäli arvot eivät nouse, on syytä epäillä entistä vakavammin IBDn mahdollisuutta. Toisena mahdollisena diagnoosina on syytä epäillä PPID-sairautta, tutummin Cushingin tautia. Tämän varmistamiseksi tullaan lähitulevaisuudessa ottamaan verikokeet sairauden selvittämiseksi. Jos näin on, ponia odottaa loppuelämän lääkitys.
Eikä siinä vielä kaikki - Pihvi suostuu syömään tällä hetkellä pääasiallisesti vain tuoretta heinää. Tuore heinähän on muutenkin altistavampi kaviokuumeelle kuin kuiva heinä: tämän lisäksi kortisoni altistaa entisestään kaviokuumeelle, jonka takia osittain lääkeannos päätettiin puolittaa. Mahdollisella cushing-potilaalla on myös korkeampi todennäköisyys sairastua kaviokuumeeseen, joten tässä on päällä kolme uhkaa tai ponin käyttöikä loppuu siihen. Se on ehkä se suurin asia, joka nostaa tässä palan kurkkuun, kun on kuitenkin nähnyt läheltä muiden kaviokuumepotilaiden hoitoa. Väkisin alkaa miettimään sitä, että alkaako tarina hyvän ystävän kanssa kääntyä sille viimeiselle suoralle.
Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin.Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon,
Et ikuista tää onni on.
Johanna Kurkela - Oothan tässä vielä huomenna
